Nina af Enehjelm

Nina af Enehjelm

Maaliskuu 2010

MAALISKUU 2010

Torstai 18.3 2010

Näin kaupassa otsikon, joka sai minut tarttumaan lehteen ja selaamaan jutun esille.
Siinä kerrottiin kaverista, joka oli myynyt hometalonsa ystävälle.
Kaveri oli otsikon mukaan tyrmistynyt.
Hyvä, että oli.
Ehkä tilanteeseen löytyy jokin kohtuullinen ratkaisu.
Otsikosta ilmeni myös, ettei kaveri tiennyt taloaan homeiseksi.
Hän ei siis ainakaan tahallaan aiheuttanut pahaa.
Se, miksi aihe kiinnostaa minua on, että aivan lähipiirissäni on tapaus, jossa myyjä on erinomaisen tietoisesti myynyt läpihomeisen talonsa, jonka surkeaa tilaa oli peitelty ja piilotettu erilaisin katalin menetelmin.
Hometalon myyjä oli ostanut talon upeine tontteineen viidellä tuhannella eurolla isältään, jonka perhe oli puolestaan saanut tontin lahjaksi valtiolta.
Isä oli nimittäin vanhempineen muuttanut hävityn sotamme jälkeen menetetystä Karjalasta, jossa perhe oli ollut tilaton. Tilanne muuttui muuton jälkeen aivan toiseksi perheen saatua tämän unelmallisen kauniin, vesistön vieressä sijaitsevan tontin. Sinne vain talo pystyyn ja asumaan.
Vuosikymmenten saatossa taloa on remontoitu omin ja perheen voimin, täydellisen taitamattomasti. Nyt hometaloa perheineen asustanut poika päätti pistää rahoiksi ja myi lahjatontin 150 000 eurolla. Samalla hän pääsisi muuttamaan pois hometalosta, jonka vuoksi oli jatkuvasti sairastellut.
Talon osti pahaa aavistamaton nuoriperhe, joka ihastui tonttiin, jossa pystyisi itse viljelemään osan ruokatarpeistaan. Talokaupan hoiti perheenäidin isä, joka asui kylässä ja oli monasti ihaillut kaunista tonttia.
Jo iäkäs isä, jolla ei koskaan ollut tullut mieleenkään tehdä mitään tietoisesti pahaa ja kelmimäistä kenellekään, ei vaatinut hometarkastusta vaan luotti myyjään, joka vakuutti talon olevan erinomaisen hyvässä kunnossa ja perheen olleen terve ja hyväkuntoinen koko sen ajan, jolloin siinä oli asunut. (Mikä siis on törkeä valhe.)
Näin nuoriperhe teki kaupan, jossa samalla sitoutui vuosikymmenten asuntovelkaan.
Mutta saisivathan he talon ja tontin, jossa elää loppuelämänsä.
Totuus oli toinen.
Muutettuaan taloon alkoivat oireet aika pian.
Perheen vauva oli kuolla homeen aiheuttamaan myrkytykseen.
Perheenäiti alkoi aavistaa kaameita ja tilasi paikalle hometarkastajan.
Tutkittuaan talon tämä lausui, ettei ollut uransa aikana törmännyt aiemmin yhtä sairaaseen ja läpihomeiseen taloon.
Velkaantunut nuoriperhe on joutunut etsimään itselleen evakkopaikan kaupungin vuokratalosta.
Hometalo on asumiskelvoton.
Pitäisi rakentaa uusi talo.
Mutta millä rahoilla?
Velkaa on otettu maksimimääräisesti.
Tilanne on painajaismainen.
Hometalon myynyt huijariperhe on piilottanut rahansa.
Mitään ei voi heiltä vaatia, eikä heiltä irtoa euroakaan.
Nuorenperheen tilanne koskettaa minua ja toivon hartaasti voivani olla jotenkin avuksi.
Kodittomuuden ja rahallisen häviön lisäksi on karmaisevaa törmätä pahuuteen, vieläpä läheisellä taholla.
Tästä shokista toipuminen on kaikista vaikeinta.






Tiistai 16.3 2010

Suomessa on tehty dokumenttielokuva huumenuorten arjesta, hauskoista toilauksista ja täydellisestä helvetistä.
Elokuvantekijä on painottanut, ettei mukana ole agendaa, tarkoitusperää, vaan asiat esitetään niin kuin ne ovat.
Odotan mielenkiinnolla elokuvan näkemistä.
Onhan minulla itsellänikin työn alla kirja huumemaailmasta, huumeidenkäyttäjistä ja ennen kaikkea sivusta seuraavien (ja usein helvetillisiä tuskia kärsivien) huumeidenkäyttäjien lähiomaisten tuntoja ja kokemuksia.
Lähestymistapani aiheeseen on kuvaileva.
En moralisoi, en syytä, en tuomitse.
Kerron ainoastaan.
Kuka tahansa voi joutua koukkuun huumeisiin.
Tämä on harvoin huumeita kokeilevan tarkoitus.
Kenestäkään ei voi tietää etukäteen, joutuuko hän koukkuun vai ei.
Tämä kun ei ole kiinni järjestä ja henkilön yleisestä "fiksuudesta".
Koukkuun voi joutua niin rakastettu kuin kaltoinkohdeltu ihminen.

Toisaalta kaltoinkohdeltu, pahuutta ja nujertamiseen pyrkivää pahasuopaisuutta kokenut ihminen ei välttämättä koskaan edes sorru huumeisiin.
Asiat voivat mennä niin monella eri tavoin.
Muistan lukeneeni lapsena aforismin, jossa sanottiin, ettei toista ihmistä pidä koskaan kadehtia, koska et voi tietää, mitä suruja hän sydämessään piilottaa.
Sanat tekivät vaikutuksen, ehkä eniten siksi, että koin ne lukiessani niin suuren helpotuksen.
Joku on ymmärtänyt tuon asian!
Mutta kuinka moni on kuullut sanat, puhumattakaan siitä, että muistaisi nämä kohdatessaan kanssaihmisen?





 

Keskiviikko 10.3 2010

Miesten vaihdevuosista puhutaan ikäänkuin näiden takana olisi edelleen kysymysmerkki.
Tottakai miehillä on vaihdevuodet. Ja vaikeat ovatkin.
Olen saanut itsekin seurata vierestä miehen vaihdevuosioireilua.
Yhtäkkisiä, hillittömiä hikoilukohtauksia, mielenvaihteluja, kiukkupuuskia, oikullista käyttäytymistä, ovien paiskuntaa...
Miehen vaihdevuodet ovat usein vaikeita.
Eivät tosin kaikilla.
Kuten ei lähelläkään kaikilla naisilla.
Vaihdevuosien ohittamat tuntemani naiset ovat todenneet, etteivät he huomanneet mitään erikoista paitsi että kuukautiset jäivät pois, mikä on ollut helpotus.
Kuukautisia voi tosin pitkittää syömällä estrogenpillereitä.
Eräällä erittäin hehkeällä, estrogenipillerin päivittäin nielemällä tuntemallani 70-vuotiaalla naisella on edelleen kuukautiset.

Käydessäni äsken ruokakaupassa havaitsin lehtihyllyllä Se & Hör-lehden, jonka etusivulla olivat Anna ja Paul Anka.
Tämän pariskunnan riitely on saanut Ruotsissa jo vakiintuneen nimityksen "ankfejden".
Suomeksi käännettyna "ankkatappalu".
Ankka kirjoitetaan ruotsiksi samalla tavalla kuin Paul Ankan sukunimi.
Paul Anka on kuulemma päättänyt nujertaa Anna Ankan tämän ex-miehen avulla.
Ja Anna Anka tunnetusti vain ihmettelee yli 70-vuotiaan miehen tavatonta lapsellisuutta.

Paul Ankasta on totta tosiaan tullut huvittava hahmo.
Tyttärenikin ihmetteli taannoin, miten upeita lauluja Anka on tehnyt.
Kuitenkin on vaikea pitää mielessä hänen lahjakkuutensa ja hieno uransa.
Paul Ankasta tulee nykyään päällimmäisenä mieleen räiskyvän Anna Ankan iäkäs, pienikokoinen ukkeli - ei vaan, aviomies.





Keskiviikko 3.2 2010

"Rehtori: Tervemenoa kävelemään 3 km räntäsateessa".
Uuden Suomen lähettämä "shokkiuutisen" sisältämä uutiskirje ilmestyi sähköpostilaatikkooni.
Ei tarvitse suurempaa oivaltamiskykyä, että rehtori, joka ei kauhistu siitä, että hänen koulunsa oppilaat joutuvat kävelemään 3 km on Uuden Suomen mielestä tuomittava.
Kuitenkin rehtori antaa ymmärtää, ettei myöhästymisestä tule merkintää, mikäli "räntää ja loskaa sataa vaakasuorassa."
Mitä ongelmallista on rehtorin asenteessa?
Ei yhtään mitään.
Itse pidän aikamoisen luksuksena, että koululaisia kuljetetaan 3 kilometrin matkoja, ja jopa kilometrin.
Tällaista oli myös omana kouluaikanani.
Itse käytin bussikyytiä tasan yhden kerran.
Nimittäin vanhojen päivänä, jolloin päällä oli kokopitkä leninki ja korkokengät.
Useimmat oppilaat kulkivat aina bussilla.
Aamutunnilla he istuivat kankeina ja kalmankalpeina, osalla vielä unihiekat silmissä.
Näky oli vastenmielinen.
Koulussa on istuttava tuolillaan koko päivän.
Pelkkä ajatuskin siitä, että kouluun vielä saavutaankin istumalla, oli minusta vastenmieleinen.
Jotta jaksaisi koulupäivän läpi oli pakko saada liikuntaa, happea ja veri kiertämään.
Kouluun käveleminen tarjosi tähän oivan mahdollisuuden.








Tiistai 2.3 2010

Välillä on hyvä katsoa taaksepäin ja miettiä, miten ja miksi on tullut tehtyä erilaisia valintoja elämässään.
Vuoden takainen kokemus EU-ehdokkaana nosti vahvasti mieleen sen miksi on halunnut välttää tiettyjä tilanteita ja asetelmia.
Menestynyt poliitikko ei ole yhtään sen huonompi ihminen kuin minkä tahansa ammatin edustaja.
Itse kuitenkin kavahdan tilanteita, jossa ollaan ikään kuin samaa porukkaa mutta jossa samalla kilpaillaan verisesti keskenään. Kuvitella ihmisestä, että tämä on ystäväsi mutta sitten shokinomaisesti tajuta, että ystävyys on toiselle täydellisen toisarvoista. Oma ura ja kaikki menestys mitä ulkokohtaisesti voi mitata on ykkössijalla. Tämän tosiasian kohtaaminen on jäätävä kokemus, joka levittää sisälmyksissä kylmyyden ja yksinäisyyden tunteen.
Aitous ja toinen toisesta välittäminen on kuin peitetarina ja suurenmoinen kulissi, jota myydään ulkopuolisille.

Kilpailuhenkeä tarvitaan hiihtoladulla saadakseen mitaleita.
Mitalit on ihan kivoja.
En ole ikinä tajunnut, että niissä voisi olla sen kummoisempaa arvoa.
Kilpailujen ja matsien seuraaminen on tottakai jännittävää ja niillä on funktio viihteenä ja ajanvietteenä, sirkushuvina kansalle.
Kunnon jännittävyys ja draama edellyttää että välillä pärjätään hyvin, välillä huonommin.
Itsestäänselvä lopputulos tappaisi jännittävyyden pommin lailla.
Eilen kerrottiin uutisissa, että Venäjän presidentti on vaatinut päitä vadille koska venäläiset urheilijat eivät saaneet Vancouverin talviolympialaisissa runsaasti mitaleita.
Joskus on esitetty kaino ehdotus, ettei urheilukisoja tarvitsisi käydä verenmaku suussa.
Ettei hiihtokilpailu ole elämää isompi asia.
Ymmärrän, ettemme tosiasiassa ole lähelläkään tällaista ajatustapaa.
Dopingia tullaan pää höyryssä kehittämään yhä tehokkaammaksi.
Kaikki rumat temput otetaan käyttöön.
Niitä, jotka eivät näitä hallitse, pidetään tyhminä ja taitamattomina.
Ensimmäinen asia, jonka huippu-urheilijan on opittava, on valehtelu.
Kilpailu on kivaa?